Teekkarit olivat 1960-luvun alusta asti ponnistelleet paitsi lentokoneiden, myös lentokoneradioiden suunnittelun ja rakentamisen saralla. Yhteenvedon siihenastisista saavutuksista esitti Matti Kaitera Ilmailu-lehdessä kesäkuussa 1965.
PIK-15 Hinun prototyypin ilmi tullut hanakkuus hakeutua syöksykierteestä lattakierteeseen oli korjattu loka-marraskuussa 1964. Mauri Määttänen raportoi koneeseen tehdyistä muutoksista Ilmailu-lehdessä 2/1965.
Marraskuun 1965 Ilmailu-lehdessä kerrottiin Hinun viimeisimmistä saavutuksista: se oli lokakuussa kivunnut Mauri Määttäsen ohjaamana 7910 metrin korkeuteen. Tulos jäi vain 1300 metriä luokkansa maailmanennätyksestä, jonka rikkomisen arvioitiin olevan mahdollisuuksien rajoissa.
Hinu oli vuoden 1965 lopulla jo niin valmis tuote, että sitä voitiin tarjota ilmailukerhoille rakennettavaksi. Sille oli haettu viranomaiselta tyyppihyväksyntää, ja sen rakentamisen työtunti- ja kustannusarvio sekä prototyypin mitatut suoritusarvot tehtiin kaiken ilmailukansan tiettäväksi Ilmailu-lehdessä 12/1965. PIK:n antama esimerkki sai palstatilaa myös saman numeron pääkirjoituksessa, jossa vedottiin kerhojen rakennustoiminnan palauttamiseksi kunniaan.
Tällä välin Ilmailuliiton vuonna 1962 ehdottaman ja PIK:n järjestämän purjekoneensuunnittelukilpailun voittaneen ehdotuksen, ”ilmojen rättisitikan” eli PIK-17 Tintin rakennustyöt olivat hyvässä vauhdissa. Koneen suunnitellut dipl.ins. Kurt Hedström kuvaili Tintin edistymistä Ilmailu-lehdessä 11/1965. Perinteisen puumateriaalin ohella Tintissä käytettiin jo PVC-muovia ja lasikuitua.
Tintin prototyyppi esiteltiin Malmin lentoasemalla 18.5.1966, ja kesäkuun numerossa Ilmailu-lehti raportoi projektin vaiheista sekä koneen ominaisuuksista ja suoritusarvoista.
Räväkänpunainen PIK-17 Tintti Malmilla 18.5.1966. Kuva: Matti Korjula
Huhtikuussa 1967 Kurt Hedström kertoi Ilmailu-lehdessä laajalti PIK-17 -projektin vaiheista ja tilanteesta. Ketterän, 12 metrin jännevälillä lyhyehkösiipisen prototyypin kutsumanimi oli ”halpamaisen kansanhuumorin vaikutuksesta” rappeutunut Tumpiksi, mutta tuolloin rakenteilla ollut toinen prototyyppi, jänneväliltään 15-metrinen PIK-17B oli ottanut Tintti-nimen omakseen.
Valitettavasti molemmat PIK-17 -prototyypit tuhoutuivat ennen vuosikymmenen päättymistä.
Ilmailu-lehden vetoomus kerhojen rakennustyön elvyttämisestä ja PIK-15 Hinun esittely lehdessä vuosikymmenen puolivälissä oli herättänyt niin paljon kiinnostusta, että maaliskuun 1968 numerossa Ilmailu-lehti tiesi kertoa jo kuuden suomalaisen ilmailukerhon valinneen Hinun rakennettavakseen. Helsingin ilmailuyhdistys jäsenkerhoineen viimeisteli jo omaa Hinuaan (OH-YHB) Malmilla.
Hinun ominaisuudet koulu- ja hinauskäytössä olivat mainiot ja suosio suomalaisten kerhojen keskuudessa suuri. Toukokuussa 1969 Ilmailu-lehdessä kerrottiin TKK:n lentokonetekniikan laboratoriossa aloitetun valmistelevat tutkimukset lujitemuovirakenteisen lentokoneen suunnittelemiseksi Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden 1967 Rahaston SITRA:n myöntämän määrärahan turvin, ja samassa numerossa esiteltiin jo ajatusta lujitemuovirakenteisen ”Muovi-Hinun”sarjatuotannosta. Lehdessä avattiin samalla mielipidetiedustelu sarjatuotantoon halutusta konetyypistä, joita oli tarjolla neljä: 2-paikkainen hinaus- ja koulukone, 2-paikkainen amfibio sekä 1- ja 2-paikkaiset moottoripurjehtijat.
Vuosikymmenen vaihtuessa uuden uljaan muoviaikakauden mielipidevoittaja olikin jo selvillä.